Vaikka joku anonyymi arveli Topin ikiuneen nukutuksen jälkeen, etten oikeasti edes ikävöi Topia, on Topi ollut aina tasaisin väliajoin mielessä. Kaunis päivä on saanut ajattelemaan valjastelua kissan kanssa -> Topi ei enää ole valjastelemassa. Tessalla on tylsää, kun Minttu ei enää leiki -> Topin piti olla Tessan leikkikaveri tiineyden ja pentueristyksen ajan. Tv:ssä jollakin on kanyyli kädessä -> Topi elottomana silmät auki eläinlääkärin pöydällä (kuva, joka tulee Topia ajatellessa lähes aina mieleeni). Pohdinta, millaisen pennun Mintun pentueesta voin saada itselleni -> en varmaan koe samanlaista yhteyttä pennun kanssa, kuin Topin kanssa oli.
Topi oli se kissa, jonka ensimmäinen kuva iski heti, tuo pentu on minun kissani. Niin Topi olikin. Mammanpoika, liian fiksu omaksi parhaakseen, ihana sylikissa, seikkailija ja hurmuri. Kotikissojen kiltteyttä epäillyt tuomari käännytettiin puskuilla, mutta kotona minun sylini oli ainoa oikea syli. Elämäni muistettavimmat ja läheisimmät kissat ovat yleensä olleet kolleja. Niissä on vaan sitä jotain. Tessa ja Minttu ovat ihania, mutta niissä ei ole samaa rentoutta. Topi myös rakasti kissakavereitaan. Tytöt eivät hengaile toistensa kanssa samoin kuin Topi kummankin tytön kanssa. Miken viime kesäinen luovutusikäiseksi kasvu tapahtui myös isoveljen hellässä huomassa. Mikke 0,5kg yritti isotella Topille ja Topi melkein 5kg piti tassuaan pienen pään päällä maatessaan eikä pieni ylettänyt kiusaamaan ja päätti inistä kuin hyttynen epäreilusta pelistä. Topista olisi tullut ihana "isoveli" myös Mintun pennuille.
Tunnen suurta syyllisyyttä Topin kohtalosta, vaikka FIV-tartunta ei johtunut minusta. Topilla oli jo FIV:in löytyessä hiukan liian alhaiset valkosoluarvot, joten ei voi tietää olisiko Topin elämä ollut kovin paljon pidempi ilman testauksen jälkeisiä toimenpiteitä. Topin jo oltua useamman viikon poissa, sain sähköpostin, jossa etsittiin FIV-positiiviselle kissalle kaveria. Jouduin kertomaan, että hänen löytämänsä ilmoitus on jo vanhentunut ja kissa poissa. En voi olla ajattelematta, mitä jos tuo koti olisi tarjoutunut pari kuukautta aiemmin. Olisiko se muuttanut mitään?
Minun piti jättää kotiin tyttöpentu Mintulta neljänneksi alun perinkin, mutta nyt koen myös syyllisyyttä siitä, että odotan uutta perheenjäsentä. Ei yksikään pentu Topia korvaa eikä ikävä hälvene kuin hitaasti ajan kanssa. Toivon vain, että kasvattamistani pennuista joku saa yhtä hyvän ystävän, kuin Topi oli minulle.
Kuvat viime vuoden heinäkuulta, kun kaikki oli vielä hyvin. Tuota eloisaa kaunista kissaa kaipaan joka kerta, kun tietokoneeni valokuvat -sovellus läväyttää pikkukuvakkeessaan kuvan Topista viimeisinä viikkoina heti aamusta.
Voi ei :( melkeen alko itkettää kun luin tätä. Mitä tähän nyt voi sanoa - ei kai mitään :( ei uuden kissan ole tarkoitus Topia korvata eikä se korvaakaan. Nautihan sitten tulevista pennuista!
VastaaPoistaItse olen vienyt Sateenkaarisillan taa kolme lemmikkiä. Vaikka sen jälkeen on tullut uusia, niin kukaan/mikään ei tietenkään korvaa heitä. Heitä kaikkia kaipaa aina, mutta kaipauksen kanssa oppii elämään. Itse uskon, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Ehkä Topin tehtävä oli kasvattaa Mikke hyväksi pojaksi, jotta Mikke pärjäisi, kuten on tehnyt. :)
VastaaPoistaKovasti jaksuja sinne. <3
<3
VastaaPoista